Yllättävä kunniavieras

Äitini opetti, että pitää hankkia koulutus,  tehdä työtä josta nauttii sekä huolehtia siitä, että naisella on oma pankkitili. Hän ei vain opettanut, vaan eli itse oppiensa mukaan. Näki vaivaa sen sijaan, että olisi jäänyt unelmoimaan. Äidinäitini oli jäänyt varhain leskeksi eikä hänellä ei ollut varaa kouluttaa neljää lastaan. Perheen pojat perivät maatilan ja metsät, joka takasi heille taloudellisen turvan. Tytöt jäivät ilman tätä turvaa.  Apuun tuli kylän opettaja, joka tunnisti äitini lahjakkuuden ja maksoi hänen koulutuksensa. Tämän pienen kylän opettajan ratkaisu auttaa äitiäni taloudellisesti johtui hänen käsityksestään oikeudenmukaisuudesta. Hän halusi raivata tietä paremmalle huomiselle myös tytöille. 40-luvun itä-Suomessa tämä opettajan kädenojennus oli kuin lottovoitto, mistä äitini koki kiitollisuutta läpi elämänsä.

Samoja asioita olen itse äitinä pyrkinyt viemään eteenpäin omille lapsilleni. Olipa kyse pojistani tai tytöistäni. Yksinkertaisesti sen vuoksi, että äitini opit ovat olleet viisaat. Ajat ovat ulkoisesti helpommat eikä oppivelvollisuuden suorittaminen ole rahasta kiinni. Hyvinvointivaltio on raivannut taloudellisia esteitä opiskelulle, mutta tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden  kysymykset  eivät ole hävinneet mihinkään.

Vanhin poikani valmistui vastikään maisteriksi. Tapojemme mukaan pidimme juhlat. Paritkin. Ensimmäinen oli lähipiirille eli perheenjäsenille, kummeille ja sukulaisille. Siksi herätti hämmennystä, kun poika ilmoitti, että juhliin tuleekin yksi perheen ulkopuolinen, meille muille täysin  tuntematon henkilö. “Hyvin tärkeä henkilö minulle” suostui poikani kertomaan.

Jännitys tiivistyi. Odotin poikani ikäistä tiukkaan pukuun tai jakkupukuun sonnustautunutta nuorta juristin alkua. Tai koriskaveria. Tyttöystävä se ei voinut olla, koska hän oli jo juhlissa Hämmästys olikin suuri, kun ovesta asteli sisään ystävällisen oloinen ja iloinen, iältään noin 70-vuotias nainen.  Ylpeänä poikamme esitteli hänet meille vanhemmille mentorikseen.

Paljastui, että tämä viisas nainen oli poikani ensimmäisessä oman alan työpaikassa ottanut hänet opastukseensa ja näyttänyt kädestä pitäen, miten työt tehdään ja mistä eri näkökulmista asioita tulee pohtia. Hän oli antanut “hyvät eväät” tulevalle työuralle. Vahva ammatillinen pätevyys yhdistettynä rauhallisuuteen ja pitkään elämänkokemukseen puhutteli poikaani. Ja etenkin se, että mentori osasi ja osaa antaa muitakin neuvoja kuin sen, miten laaditaan hyvä haastehakemus tai lausunto esitutkintapöytäkirjan perusteella.

Liikutuin ja tunsin onnellisuutta siitä, että nuori uraansa aloitteleva poika osasi syystä tai toisesta tunnistaa sen, missä iän ja vuosikymmenien työn, elämisen ja kokemisen tuoma kokemus oli jotakin sellaista mitä ei rahalla saanut. Ja että tämä ihminen on nainen ja monen mielestä ikänsä puolesta jo ”parasta ennen” osastoon kuuluva.  Minua puhutteli heidän keskinäinen kunnioitus ja arvostus, missä kyse ei ollut ensisijaisesti iästä, sukupuolesta vaan ihmisyydestä.

Maisterijuhlathuipentuivat hetkeen, jolloin mentori ojensi pojalleni lahjaksi Justitia –patsaan. Tämä roomalaisen oikeuden jumalatar symbolisoi oikeudenmukaisuutta. Mentori oli itse saanut patsaan nuorena juristina ja se oli ollut työpöydällään liki 40 vuotta. Nyt patsas sai uuden kodin. Ja velvollisuuden viedä oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa eteenpäin. Niin lähelle kuin kauas.

Liikutuin tilanteesta ja mietin sitä myöhemmin. Mieleeni palasi äitini ja hänen mentorinsa, kyläkoulun opettaja ja kysymys siitä, mitä olin tästä sukupolvienketjusta oppinut. Sen, että naisena olo on tärkeää mutta kun oikeudenmukaisuus ja sitä kautta tasa-arvo toteutuvat kyse ei enää olekaan sukupuolesta, iästä tai kansallisuudesta. On vain kyse ihmisyydestä.

Leena Huovinen

kisapappi

Tasa-arvon puolella. Ryhdy toimeen ja lahjoita nyt >>