Näin päiväkerholaisesta kasvoi piispa

Mummi vei lähetysmyyjäisiin. Päiväkerhotäti Kylli opetti rukoilemaan ja tutustutti flanellojen myötä raamatunkertomuksiin. Ensimmäisen opettaja Saini loi omalla työllään lapsenuskon pohjaa elämälle.

Keskeisiä kasvunpaikkoja olivat Käpylän seurakunnan ja teologisen tiedekunnan lisäksi Romania, Geneve ja Lund.

Näin Kaisamari Hintikka kuvaili polkuaan piispaksi Naisten Pankki Espoon iltahetkessä viime keväänä.

Kaisamari Hintikan lapsuus 60-luvulla ei ollut Helsingin Käpylässä ihan perinteinen: saman katon alla asui kolme sukupolvea.

– Olin yläkerrassa asuvalle mummilleni ”lähes ihmeenä odotettu” ensimmäinen lapsenlapsi, ja hänen näkökulmastaan minua on paljon kasvatettukin. Sillä on suuri merkitys. Hän seurakunta-aktiivina vei minua lähetysmyyjäisiin ja muihin tapahtumiin – mutta ei tehnyt siitä koskaan suurta numeroa, piispa kertoo.

Äidin puolen suvun perintö oli toisenlainen: Kaisamari oli ensimmäinen kastettu lapsi kolmeen sukupolveen.

– Vanhemmiltani oli viisas ratkaisu viedä minut päiväkerhoon. Sen turvallisessa ympäristössä ymmärsin muun ohessa yhteyteni seurakuntaan, piispa kuvaa.

Sittemmin tie kulki rippikoulun kautta isoseksi ja 18-vuotiaana seurakuntaneuvostoon, ylioppilaskirjoitusten jälkeen itsestäänselvästi teologiseen tiedekuntaan.

– Taustalla oli kieltämättä romantisoitunut näkemys teologian opiskelijana olemisesta. Toisaalta olin lukioaikana syttynyt ajatukselle lähetystyöstä. Siihen vaikutti paljon Jaakko Löytyn ja Pekka Simojoen kansainväliseltä taustalta nouseva musiikki.

Opintojen aikainen seurakuntaharjoittelu pisti kuitenkin epäilemään unelmia: ehkä kirkon työ ei olekaan oma juttu. Kiinnostavammalta tuntui pohtia kirkkojen asemaa itäisessä Euroopassa, kristittyjen elämää sosialistisissa ja totalitaristisissa järjestelmissä.

Syntyi gradu Romanian ortodoksisesta kirkosta. Se sai jatkoa tutkimusapurahasta.

Osallistuminen ortodoksista teologiaa ja spiritualiteettiä käsittelevään seminaariin Romaniassa varmisti tulevaisuuden suunnan.

– Jälkikäteen olen miettinyt, mitä ihmettä ajattelin lähtiessäni 25-vuotiaana, kieltä hädin tuskin auttavasti osaavana, penkomaan arkistoja 90-luvun lopun Romaniassa, jossa koko yhteiskuntaa rakennettiin pulan pohjalta uudelleen, piispa naurahtaa.

Väitöskirja aiheesta valmistui vuonna 2000. Ekumenia oli saanut Kaisamari Hintikan lopullisesti pauloihinsa.

Kasvua ja avartumista Genevessä

Rakkaus ekumeniaan, kirkon ykseyden tavoitteluun, vei Kaisamari Hintikan Kirkkohallituksen töiden kautta sittemmin Geneveen, ensin Euroopan kirkkojen konferenssin, sitten Luterilaisen Maailmanliiton (LML) töihin. Jälkimmäisessä hän toimi ekumeenisten asioitten apulaispääsihteerinä ja teologisen ja julkisen todistuksen osaston johtaja. (Aikamoinen sanahirviö, piispa toteaa itsekin.)

Keskeisiä aihealueita olivat muun muassa vaikuttamistoiminta, uskontodialogi sekä sukupuolten välisen oikeudenmukaisuuden kysymykset.

– Ne olivat merkittäviä kasvun ja teologisen avartumisen vuosia, piispa toteaa.

Muutamaksi vuodeksi aiottu työpesti venyi reiluun kuuteen vuoteen.

– Työskentelin tiimissa, jossa todellakin oppi, millaista on toimia monikulttuurisen organisaation esimiestehtävissä: äärimmäisen kiinnostavaa ja äärimmäisen haastavaa. Siinä missä brasilialainen tulee raamit kaulassa ovesta läpi ja puhuu suunsa puhtaaksi, zimbabwelainen näkemystä saa kaivamalla kaivaa. Toisessa laidassa oli vapautuksen teologia, toisessa akateeminen keskustelu.

– Keskustelujen myötä ymmärsi myös sen, että luterilaiseen maailmaan liitetty kirjavuus on totta myös katolisessa kirkossa.

Mahdottomasta tulee mahdollista

Pitkä työskentely ulkomailla kansainvälisessä asiantuntijayhteisössä oli Hintikan mukaan ”hienolla tavalla haastavaa”.

– Työn eetos oli tehdä mahdottomasta mahdollista. Sitä on muun muassa LML:n pitkäjänteinen työ noin 3 miljoonan ihmisen pakolaisleireillä ympäri maailmaa.

Samalla se on sitä, mitä meidän pitää tehdä – koska ihmisten ei pitäisi joutua pakenemaan kodeistaan.

Mahdottomasta mahdollista toimi lähtökohtana myös teologisessa mielessä.

– Keskeistä toiminta-aluetta olivat muun muassa luterilaisten ja katolilaisten keskustelut, joita oli käyty vuodesta 1967 – minun syntämästäni – lähtien: yritys kuroa umpeen 500 vuoden juopaa.

Näkyvänä yhteyden mittarina pidetään yleensä sitä, että voidaan kokoontua yhteiseen ehtoollispöytään. Vielä se ei ole mahdollista, mutta voimme ainakin keskustella siitä.

– Vuonna 2016 Lundissa Ruotsissa vietettiin iso ekumeeninen rukoushetki. Sen jälkeen 10 000 ihmistä kokoontui Malmön urheiluhalliin. Sitä isännöivät Luterilainen maailmanliitto ja katolinen kirkko. Mukana olivat myös Ruotsin arkkipiispa Antje Jackelén ja paavi Fransiscus. Siellä allekirjoitettiin yhteinen aiesopimus, jossa – näin pitkälle hengellisellä tiellä edetyn tien myötä – sitoudutaan tekemään entistä enemmän kärsivän maailman puolesta yhdessä. Eikä se ole jäänyt vain paperille.

– Itselleni kaikki tämä on ollut merkittävää valmistautumista siihen tehtävään, johon minut vuonna 2018 sitten kutsuttiin, Espoon hiippakunnan piispaksi.

– Katson itse mieluusti historian isoja kaaria. Etenkin ekumeeninen oppikeskustelu on auttanut minua myöntymään siihen, etten välttämättä ole näkemässä sitä, että työ yhteisestä ehtoollispöydästä tai maailmanrauhasta saadaan päätökseen. Mutta se ei tarkoita sitä, etteikö minun pitäisi tehdä omaa osuuttani niin kauan kuin täällä olen. Sen jälkeen voin vain luottaa siihen, että joku työtä jatkaa. Tällaista ajattelua haluaisin rakentaa laajemminkin.

– Nyt on tartuttava heikommassa asemassa olevan lähimmäisen auttamiseen, on hän sitten lähellä tai kaukana – tai vielä syntymätön, piispa viittaa ilmastokysymyksiin.

Huivit tekevät uskontoa näkyväksi

Entä miten kirkko voisi piispan mielestä vastata ihmisten hengellisyyden nälkään, jota ei osata hakea kirkosta?

– Yksi hyvä mahdollisuus on Naisten Pankki, jossa voi tuoda tarjolle omaa osaamistaan, intoaan ja haluaan yhteiseen työhön. Tätä pitäisi opetella ja avata lisää myös myös perusseurakuntatyössä – jossa on totuttu siihen, että työntekijät tekevät työtä ”vastaanottajina” toimiville seurakuntalaisille.

Erittäin hyvänä piispa pitää myös katukuvan monikulttuuristumista. Se tekee uskontoa näkyväksi.

– Meillä painottuu helposti negatiivinen uskonnonvapauden tulkinta – ihmisellä on oikeus olla uskomatta – sen sijaan, että painotettaisiin ihmisen oikeutta uskontoon. Siksi on tärkeää, että huivipäisiä naisia näkyy julkisessa tilassa ja että uskontojen näkyvä yhteistyö etenee.

– Kielteisyys voi nousta helposti tietämättömyydestä, ei selkeästä valinnasta. Ellei tunnista toisen pyhää, ei sille osaa antaa tilaa ja kunnioitusta, piispa painottaa.

Naispiispa vai piispa joka on nainen

Yksi LML:n keskeisiä sitoutumisalueita jo 80-luvun puolivälistä lähtien on ollut sukupuolten välinen oikeudenmukaisuus.

– Sen toteutumiseksi täytyy nostaa esiin heitä, joilla on vähemmän. LML:ssä se tarkoitti keskittymistä vaikkapa naisten koulutukseen ja sen miettimiseen, miten saamme kirkon rakenteissa naisille paikan päättäjien pöydästä ja myös todellisen mahdollisuuden siellä käyttää ääntään ja valtaa, jonka paikka tuo.

Kaisamari Hintikka itse on järjestyksessään toinen Suomessa piispaksi vihitty nainen.

– Ja nyt äärimmäisen onnellinen siitä, etten ole enää SE naispiispa, vaan meitä on kaksi. En etukäteen edes ymmärtänyt, millainen ylimääräinen taakka minulta otettiin pois, kun Mari Leppänen vihittiin piispaksi. Tai ainakin tuli toinen jakamaan sitä minun kanssani, toteaa piispa maassa, jossa naispappeus on edelleen joidenkin mielestä ratkaisematon kysymys.

– Mari Leppänen on viisaasti todennut: mitä enemmän valtaa pöydässä on, sitä vähemmän sen pöydän ääressä on naisia.

Vaikka esimerkiksi Pohjoismaiden mittakaavassa Suomessa kuljetaan kirkossa naisasian kanssa
jälkijunassa, globaalisti naisilla on meillä kirkossa vahva asema. Tietyssä mielessä jopa niin vahva, että piispa kantaa laajemmin ajatellen huolta kirkon naisistumisesta.

– Pitää huolehtia siitä, että heilahdeta toiseen suuntaan, hän korostaa.

Nyt olisi hyvä miettiä asioita kollektiivisen mielenmuutoksen kannalta.

– Alintajunntaisilla arkkityypeillä on iso vaikutus. Millainen on kenenkin mielikuva puhuttaessa ”johtajasta” tai ”papista”?

– Muutos syntyy kokemuksen ja esimerkkien kautta. Mitä moninaisemmalta vaikkapa piispakunta näyttää, sitä enemmän muuttuvat myös mielikuvat.

– Tärkeää on myös, että naiset uskaltavat uskoa pätevyyteensä. Vaikkapa työpaikkaa hakiessaan voi myös hyvin myöntää, jotain aluetta en osaa, mutta olen valmis opettelemaan.

Teksti Erja Saarinen
Kuva Mikko Huotari