Liberialaista elämän hyörinää
Minulle tarjoutui marraskuun lopussa mahdollisuus osallistua Naisten Pankin vapaaehtoisten omakustanteiselle hankematkalle Naisten Pankin syntysijoille Liberiaan. Kirjoitin ensimmäisessä Liberian blogissani hankkeisiin liittyvistä kokemuksista. Tässä blogissa keskityn Liberian muuhun kuvailuun. Kehitysyhteistyön sanotaan olevan valkoisessa autossa huonoilla teillä ajelua. Niin – meidänkin delegaatiollemme tuli ihan kiitettävästi kilometrejä siirtyessämme edestakaisin kaupungista sademetsien keskellä. Olin matkalla mukana myös jossain määrin epävirallisen valokuvaajan roolissa. Kameran linssin takana on helppo olla tarkkailija. Maisemia ja ennen kaikkea ihmisvilinää oli mukava seurata.
Afrikkalainen rakastaa värejä
Teiden varret olivat täynnä elämää, väriä ja vilskettä. Varsinkaan naisten pukeutumiseen ei voinut olla kiinnittämättä huomiota. Paikalliset ihmiset ovat myös ulkomuodoltaan hyvinkin toisistaan poikkeavia esimerkiksi ruumiinrakenteeltaan ja kasvojen piirteiltään, onhan Liberiassa 16 eri heimoa. Paljon oli todella kauniita ihmisiä. Ylväitä näkyjä olivat etenkin ryhdikkäät naiset kantamus päänsä päällä – ja usein lapsi selkään kirjavalla kankaalla kiedottuna. Monilla naisilla oli yllään todella upeita, perinteisiä tyköistuvia afrikkalaisia pukuja; toisilla puolestaan t-paita ja huolettomasti vyötärön ympäri kiedottu värikäs kangas. Toisilla naisilla oli viimeisen päälle laitetut hiukset (ja hiuslisäkkeet) sekä kynnet. Ja ohuet kuviolliset sukkahousut yläkoululaisten lyhyen kouluhameen alla tuntuivat olevan muotiasia. Lisäksi kännykkä – nokialaisesta simpukasta viimeisimpään älypyhelinmalliin – näytti olevan jo myös Liberiassa vakiovaruste, ainakin enimmällä osalla nuorisoa – puhelin kätkeytyi sujuvasti naisten kirjavan kankaan alle vyötärölle tai työmiesten huomioliivin taskuun.
Vilkkaassa kaupungissa
Kaupungeissa oli alkeelliset katuverkot, ja rakennusten laatu vaihteli slummin peltirakennelmasta länsimaalaistyyppiseen kerrostaloon. Katukuvassa oli myös paljon raunioituneita rakennuksia muistuttamassa Liberian lähihistorian sisällissodista (1989 -1996; 1999-2003). Uusia talojakin koko ajan rakennettiin. Päättömässä liikenteessä liikkui enenevästi autoja, mopoista puhumattakaan –kauhean polttoainekatkun kera. Vaikka kaiken kaikkiaan en kokenut Liberiaa erityisen likaiseksi, jätekasoja oli kuitenkin paljon. – Kuulemma maassa järjestetäänkin ajoittain siivouspäiviä, jolloin jätteet pitää ”siirtää pois näkyviltä”. Samoin talojen julkisivujen maali pitää uusia säännöllisesti.
Kaupungin katukuvassa tuntui olevan loputtomasti ihmisiä. Kaikenikäisiä, yksin tai yhdessä. Kantamuksin tai ilman. Menossa jonnekin tai tulossa jostakin. Tai päämäärättömän oloisesti maleksien. Mielestäni kokonaisia perheitäkin liikkui yllättävänkin paljon. Leikkiviä lapsia oli runsaasti, katujen reunoilla kulkevista koulupukuisista koulukkaista puhumattakaan. Myös ihan liian moni kovin nuori tyttö kulki vauva lantiollaan, joskus jopa koulupuvussa ja reppu selässä. Ja useita, todennäköisimmin sisällissodan vammauttamia nuoria miehiä konkkasi keppien kanssa kadun yli. Päällimmäiseksi mieleeni ei kuitenkaan jäänyt kurjuus tai likaisuus, vaan pursuava elämänilo, hetkeen tarttumisen taito.
Rauhallisella maaseudulla
Pääkaupunki Monrovian ulkopuolella on vehreää luontoa ja siellä täällä pieniä kyläyhteisöjä, joissa oli aaltopelti- tai palmunlehväkattoisia savi- tai riukutaloja. Yleensä kylän ”keskusaukiolla” oli yhteinen, eräänlainen kesäkeittiötyylinen avoin maja/katos, jossa oli tulisija ja jonka lähistöllä oli edistyksellisesti kaivo. Mitä kauemmas maaseudulle ns. ”puskiin” ajoimme, sitä todennäköisemmin saatoin myös nähdä vedenhakumatkalla vesikanisteria päänsä päällä kuljettavia naisia. Pieniä lapsia parveili joka puolella. Ja koululaisia kulki erilaisissa koulupuvuissaan helminauhana teiden reunoja pitkin. Pyykkiä pestiin Liberiassakin, useimmiten käsin – ja kuivatus tapahtui nurmikolla tai vaikkapa auton konepellin päällä. Ja jalkapalloa pelattiin paljon – mitä alkeellisimmilla kentillä ja varustuksessa, mutta tekemisen meininki oli kova.
Kylissä näki usein myös amerikkalaistyylisen sinivalkoisen koulun, jonka pihassa salossa liehui Yhdysvaltojen tähtilippua muistuttava Liberian lippu; Liberia kun on ollut 1800-luvulla vapautettujen amerikkalaisorjien sijoituspaikka. Mielenkiintoista oli lukea koulujen nimiä ja todeta, että samassa rakennuksessa saattoi olla kaikkien luokka-asteiden opetusta päiväkodista (day care) toisen asteen (high school) koulutukseen. Kouluilla oli myös suurellisia nimiä, kuten smart academy (fiksu opisto), puhumattakaan huoltoasemien suorastaan jumalallisista nimistä, esimerkiksi God´s will filling station (Jumalan tahdon bensa-asema). Muutamat mainostaulut koristivat pientareita toistuvasti – ihmisiä kehotettiin maksamaan veroja ja annettiin ohjeita ebolan leviämisen estämiseksi.
Maan mahdollisuudet
Liberia on yksi maailman sateisimmista maista – ja marraskuussa maa olikin oikein vehreä. Upeita sademetsiä, jokisuistoja rämeikköineen ja valloittamaton meri pitkine valkoisine hiekkarantoineen. Maisemat ovat henkeäsalpaavan kauniita – etenkin auringonpaisteessa. Autossa istuessani mietin, kuinka paljon maassa onkaan käyttämättömiä mahdollisuuksia – ihmettelin tyhjää merenrantaa; jokisuistoja, joissa ei lipunut kalastusveneitä sekä viljeltyjen maiden puuttumista. – Maan ulkoiset puitteet kyllä tarjoavat mahdollisuuksia elannon hankkimiseen ja perheen elättämiseen – tai tarkemmin sanottuna tarjoaisivat mahdollisuuksia, kun vaan niitä osattaisiin hyödyntää. Oli turhauttavaa todeta, että esimerkiksi turismi on lapsenkengissä ja hyötykasvien maanviljely sekä kalastus ovat vähäistä.
Toisaalta liberialaisia ei kuitenkaan voi syyttää yrittämisen puutteesta: katujen varret ja etenkin risteysalueiden markkinapaikat olivat täynnä mitä erilaisimpia kaupustelijoita. Silmiinpistävää oli afrikkalainen tapa kuljettaa kantamuksia päänsä päällä. Naiset kulkivat ämpäri olkapäällään ja vati tai kori päänsä päällä; he pysähtyivät tuon tuosta kadun varteen, istuivat ämpärin päälle ja asettivat päähineensä maahan eteensä – tarjolla oli mitä milloinkin; banaaneja, pähkinöitä, maissileipää, jamssikakkua, vaatekappaleita, hiuslisäkkeitä. Yleensä naisilla oli lapsi selkäänsä sidottuna. Pienet
pojat kulkivat autojen keskellä paikalliseen tyyliin pakattuja pieniä vesipusseja päänsä päällä kantaen, ja he kaupittelivat vettä janoisille autoilijoille autojen pysähdellessä alati kasvavan liikenteen ruuhkassa. Nuoret miehet olivat puolestaan kyhäilleet mitä erilaisimpia kojuja/katoksia, joiden alla oli myynnissä kokoelma hunajapurkeilta näyttäviä lasisia monenkokoisia palmuöljy- tai bensapulloja. Huonekalukauppaa tehtiin myös taivasalla – tien pientareella saattoi olla nojatuolijono tai sänky. Omaksi yllätyksekseni liberialaiset käyttivät myös varsin usein kottikärryjä, esimerkiksi kookospähkinöiden tai kassavan kuljettamiseen markkinapaikalle. Eläimiä myyntituotteiden kantamisessa ei juurikaan näkynyt käytettävän. Varsinkin tyttöjä näki keräämässä jätekasoista kaikkea mahdollista myytäväksi kelpaavaa vaatteista koriste-esineisiin, ruoanjätteistä moottorin varaosiin. – Tavallista on esimerkiksi, että pääkaupunki Monrovian länsimaalaistyyppisistä kaupoista ylijäänyt, esimerkiksi vanha leipä, laitettiin kiertämään katukaupassa. – Siis eräänlaista pienyrittämistä maassa kyllä riittää – ostetaan halvalla ja myydään vähän kalliimmalla. Kerjäläisiä ei paljonkaan näkynyt. Ilmassa oli selkeästi toivoa!
Eivät ihmiset niin kovin erilaisia kuitenkaan ole
Pohjimmiltaan liberialaiset, afrikkalaiset ylipäänsä ovat ihan samanlaisia ihmisiä kuin me eurooppalaiset, suomalaiset iloinemme, suruinemme, tarpeinemme ja haaveinemme. Meille on vaan lähtökohtaisesti annettu enemmän, paremmat tai ainakin helpommat eväät elämämme tielle. Ja mielestäni meillä on varaa antaa omastamme tarvitseville.
Siinä, missä suomalainen mies pesee ja tuunaa autoaan, samalla lailla Monrovian katujen varsilla autoistuvan maan miehet pesivät ja kuurasivat autojaan – joskin autot olivat suhteellisen huonokuntoisia ja pesuvesi oli peräisin lähimmästä kuralätäköstä. Ja siinä, missä länsimaalainen äiti levittää talkkia pienokaisensa pyllyyn, liberialainen äiti teki samoin; joskin lapsi oli ulkosalla ja sylissä hoitopöydän sijaan. Siinä, missä suomalainen äiti antaa maissinaksuja kärsimättömänä odottavalle väsyneelle ja vähän nälkäiselle pienokaiselleen, liberialainen äiti yritti viihdyttää nälkäistä ja kärsimätöntä lastaan banaanikakun murusilla. Siinä, missä suomalainen koululainen menee aamulla puoliunisena, mahdollisesti kyydittynä,”siviilivaatteissa” lähikouluun, liberialainen lapsi pukeutui koulupukuun ja varustautui kulkemaan jopa useamman tunnin mittaisen koulumatkan – jalan.
Oppimiselle alttiissa lapsissa on paljon potentiaalia
Kuvasin paljon lapsia, etenkin koululaisia. Erään kylän pihassa laulatin heitä, yhden Äitikerhon pihassa opetin heitä hyppimään ruutua. Oli liikuttavaa, kuinka muuan pieni tyttö vertaili ihonsa väriä minun käsivarteni väriin. Oli surullista havaita, kuinka uteliaita lapsia hätisteltiin useimmissakin vierailukohteissamme pois tulijoiden luota. Toisaalta oli ihana havaita, kuinka eräs isoisä huolehti tyttärenpojasta tämän opiskellessa Äitikerhossa. Ja kyläkouluvierailulla pienten liberialaisten koululaisten kasvoja katsoessani halusin uskoa, että jokainen heistä saa mahdollisuuden. – Jos minun panokseni Naisten Pankin varojen keräämisessä asiaa auttaa, teen sen mielelläni. Toivoa ei tule koskaan menettää!
Kuten nuori sambialainen elokuvaohjaaja Jessie Chisi totesi haastattelussaan Helsingin Sanomissa 29.12.15: ”Kun ihminen saa edes yhden, pienen mahdollisuuden, se voi johtaa ketjureaktioon”. Ja hän tiesi, mistä hän puhuu, koska juuri niin hänelle oli käynyt. – Uskon Naisten Pankin toiminnankin osaltaan antavan yhteisöille – naisille ja viime kädessä lapsille –mahdollisuuksia, eväitä aina parempaan tulevaisuuteen.
Viime viikonloppuna Helsingissä järjestettiin Naisten Pankin perinteinen Kevätpäivä, jonka ohjelmassa oli myös faktaa Liberian työstä sekä lisää Liberian matkalaisten tarinoita ja kuvia.
Lue Taijan ensimmäinen blogikirjoitus: