Hankebyrokratiaa vai jokapäiväistä elämää?

Täällä Perussa ollessani olen miettinyt paljon kieltä. En niinkään espanjaa tai quechuaa ja miten niistä kääntää suomeksi tai englanniksi, vaan sitä, kuinka ihmiset eri tasoilla puhuvat asioista eri tavalla.

Suomen ja lahjoittajan päässä on oma kielensä, jolla hankkeesta puhutaan. On oltava indikaattoreita, loogista viitekehystä, tavoitteita ja niiden alatavoitteita. Hankkeella nähdään alku ja loppu, ja siinä välissä tärkeitä etappeja muun muassa monitorointiin ja vuosiraportointiin liittyen. Lopuksi pitäisi pystyä todistamaan, toteuttiko hanke sen, mitä oli suunniteltu, ja onko ihmisten elämässä tapahtunut muutos hankkeen johdosta. Eiväthän hankkeet ja järjestöt voisi toimia ilman näitä.

Kohdemaan kumppanijärjestö puhuu myös tiettyä kieltä, joka on osittain samanlainen, osittain erilainen kuin lahjoittajatahon käyttämä kieli. Myös se saattaa erota yllättävän paljon ihmisten, niin kutsuttujen hyödynsaajien, todellisuudesta.

Todellinen elämä, johon hankkeet yrittävät vaikuttaa, on nimittäin kaaos epäjärjestelmällisiä ja ennalta arvaamattomia tapahtumia ja monisyisiä tilanteita, joissa on osuutta niin sattumalla, onnenkantamoisella kuin tarkoituksella ja päämäärilläkin. Ihmiset, tässä tapauksessa perulaiset naiset, eivät ajattele ”hanketta”.  He eivät aina ole edes täysin tietoisia siitä, että ovat olleet mukana ”hankkeessa” ja että apu jonka he ovat saaneet, tulee loppumaan jonain päivänä. Esimerkiksi edullinen pienlaina voi olla vain yksi tulonlähde monien joukossa ja se, kuinka paljon juuri tämä tulonlähde vaikutti tai muutti elämää, ei ole aina helppo arvioida ihmisten itsensäkään.

Kuinka suuri osuus oli tietyllä hankkeella esimerkiksi jonkun ihmisen elämän muutokseen tai muuttumattomuuteen, kun mukaan lasketaan yllättävä sairastuminen, huono satovuosi, mutavyöry joka katkaisi tien markkinoille kuukaudeksi, tauti, joka tappoi 90 marsusta 70, sekä toisaalta eräs keskustelu ja siitä saatu idea, tietyn asian oivaltaminen, tietyn koulutuksen saaminen, puolison tuki tai vastustus taikka oma aktiivisuus ja halu muutokseen?

Järjestö- ja hankekielen etäisyys varsinkin maaseudun köyhiin hyödynsaajiin tuntuu välillä todella suurelta. Aikakäsityskin täällä Perun maaseudulla on aivan erilainen kun mihin me olemme tottuneet vaikkapa Suomessa. Lineaarisen aikakäsityksen sijaan jossa on alku ja loppu, ajatellaan enemmän jotain ympyrän kaltaista, missä samat aktiviteetit toistuvat toisensa perään. Eletään kukin päivä kerrallaan, toistaen samoja rutiineja: eläinten ruokintaa, sadon korjuuta, ruoan laittoa, veden keittoa. Sunnuntaisin mennään kirkkoon ja markkinoille hevosten ja aasien avulla. Se raha, mitä eri lähteistä saadaan, se yleensä käytetään ja mielellään heti.

Ero on suuri, kun vertaa vain hieman kaupunkimaisemmassa ympäristössä eläviin naisiin. He reflektoivat enemmän elämäänsä ja ovat tottuneet ajattelemaan ja suunnittelemaan tulevaisuuttaan. Peräämään oikeuksiaan.  Heillä on usein myös enemmän koulutusta. Välillä tuntuu, että näistä syistä kaupunkien naiset myös hyötyvät hankkeista eniten.

Tämä on yksi syy, miksi koulutus ja erityisesti naisten koulutus, on niin tärkeää. Koulutus voi parhaimmillaan muuttaa maailmankuvaa ja tapaa ajatella. Sen avulla pystyy paremmin edistämään omia arvojaan ja ajamaan oikeuksiaan. Vaikka machismo tuntuu vähentyneen täällä huomattavasti, yhä monin paikoin varsinkin maaseudulla naiset antavat mieluummin puolisonsa puhua puolestaan. Koulutus auttaa myös sanomaan mielipiteensä ja saamaan äänensä kuuluviin kulttuurissa, joka kantaa vahvan machismon leimaa.

Systemaattinen koulutus lainatoiminnasta ja säästämisen opettelu olivat osana myös Kirkon Ulkomaanavun ja Naisten Pankin Perun hanketta. Sen vaikutuksia ei voi väheksyä, kaikesta yllä mainitusta huolimatta.

Kuva ja teksti: Oona Timonen

Jyväskylän yliopiston tutkimusassistentti Oona Timonen on Perussa kolmen kuukauden ajan arvioimassa Naisten Pankin vuonna 2012 päättynyttä hanketta.

Timosella on paljon kehitysmaakokemusta kansalaisjärjestötyöstä ja evaluaatioista Afrikassa.

Arvioinnissa keskitytään viisi vuotta kestäneen naisten pienrahoitushankkeen tuloksiin ja sen pysyviin vaikutuksiin hankkeeseen osallistuneiden naisten elämässä.

Arvioinnissa käytetään uudenlaista narratiivista lähestymistapaa, jolla saadaan naisten oma ääni entistä paremmin kuuluviin.